Kirjoittaja: TAH-säätiö
Luonnon monimuotoisuuden kehtoja ovat planeettamme metsät ja meret. Niiden rooli on todella merkittävä paitsi hiilen sitojina, myös rikasta elämän kirjoa ylläpitävinä ympäristöinä. Selvistä ilmastohyödyistään ja arvokkaasta lajirikkaudestaan huolimatta metsä- ja meriekosysteemeihin kohdistuu kuitenkin paljon erilaisia käyttöpaineita, jotka tuhoavat alueita rajulla tahdilla. Tiina ja Antti Herlinin säätiö tähtää alueiden suojeluun rahoittamalla suojeluhankkeita ja myös suojelua mahdollistavien mekanismien kehittämistä.
Tällä hetkellä metsiin sitoutuu arvioiden mukaan vuosittain 7,6 miljardia tonnia hiilidioksidia, mikä on huomattavasti enemmän kuin Yhdysvaltojen vuotuiset hiilidioksidipäästöt ja yli puolet Kiinan vastaavista. Kuitenkin metsäkato, metsäpalot ja muu metsiä rapauttava toiminta vapauttaa vastaavan määrän hiilidioksidia vuosittain. Tuhoavaa toimintaa vähentämällä metsien kyky sitoa hiiltä ilmakehästä olisi suurempi, mikä voisi välittömästi hidastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousua. Ekosysteemien suojelulla voidaankin nopeasti vaikuttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen, ja sen avulla sidotut hiilimäärät ovat merkittäviä.
Merten rooli hiilen kierrossa on vielä metsiäkin merkittävämpi, sillä niiden ekosysteemien kautta kiertää jopa 83 prosenttia ihmiskunnan vuotuisesta päästömäärästä. Puolet merenpohjan sedimenttien hiilensidonnasta tapahtuu rannikkoalueilla, vaikka ne vastaavat vain kahta prosenttia merien kokonaispinta-alasta. Metsien tapaan merialueet ovat suurten käyttöpaineiden ja monenlaisten intressiristiriitojen kohteena. Rannikkoalueet ovat ihmisten aktiivisessa käytössä, ja osa tästä toiminnasta tuhoaa hiiltä sitovia ekosysteemejä. Tästä aiheutuu koko Japanin vuosittaisia hiilidioksidipäästöjä vastaavat vahingot.
Päästökompensoinnin haasteet
Ilmastokriisin ehkäisy voi tälläkin kohdealueella kulkea yhtä jalkaa luonto- ja lajikadon pysäyttämisen kanssa. Kansainvälisellä tasolla on esitetty tavoitteeksi suojella 30 prosenttia maa- ja meriekosysteemeistä vuoteen 2030 mennessä, mutta toistaiseksi suojelualueita ei ole lisätty riittävän nopeasti, ja aietta ei ole toteutettu käytännössä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Monien alueiden suojelu ylläpitäisi yhtäaikaisesti sekä luonnon monimuotoisuutta että alueiden sitoman hiilen määrää, hilliten näin sekä luontokatoa että ilmastonmuutosta. Erityisesti mangrovealueiden suojelu edistää molempia tavoitteita. Noin 38 prosenttia planeettamme biodiversiteetin kannalta arvokkaimmista maa-alueista, ns. hot spoteista, ovat tärkeitä myös hiilensidonnan näkökulmasta, mutta lisää tutkimusta näistä synergioista tarvitaan..
Hiilidioksidipäästöjen kompensoinnissa pyritään usein edistämään metsä- ja merialueiden ekosysteemien suojelua. Tämä tapahtuu vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden avulla, missä päästöjä tuottaville yrityksille myydään erilaisten välittäjien kautta negatiivisia päästöjä, jotka syntyvät ekosysteemien suojelusta ja tämän laskennallisesta hiilen sitomisesta. Viime vuosina voimakkaasti kasvanut markkina toimii monille yrityksille keinona täyttää niiden itse itselleen asettamia päästötavoitteita.
Tämä sisältää ilmastotoimien kannalta monia haasteita. Yksi haaste liittyy siihen, että on hankalaa todentaa tietyn hankkeen lisäisyyttä eli sitä, että ilman hanketta ilmakehään olisi päässyt hiilidioksidia tai hiilen sitoutuminen ekosysteemeihin olisi heikentynyt. On mahdollista, että lisäisyyttä yliarvioidaan hankkeissa. Toiseksi, kompensoiminen voi olla yrityksille edullisempaa kuin hiilidioksidipäästöjen vähentäminen. Tämä voi toimia hidastavana tekijänä päästövähennysten tekemisessä. Lisäksi voidaan kysyä, onko järjestelmän tuottama hiilen sidonta kaikissa olosuhteissa tarpeeksi pysyvää, ja ymmärrämmekö ne olosuhteet, joissa eri ekosysteemien hiilen nielut muuttuvatkin lähteiksi.
Tilanteeseen sisältyy ongelmia myös luonnon monimuotoisuuden kannalta. Vapaaehtoisen hiilimarkkinan rahaa ei ohjaudu sellaisille alueille, joita kohtaan ei kohdistu suoraa uhkaa. Nämä alueet ovat usein paitsi hiilen sidonnaltaan myös lajirikkaudeltaan suojelunarvoisia. Osa näistä ekosysteemeistä tuottaa yhteiskuntiamme kannattelevia palveluja, oli sitten kyse viljelykasveja pölyttävistä hyönteisistä tai myrskytuhoja estävistä mangrovemetsistä. Näiden ekosysteemien kyky selvitä perustuu niiden eliölajien monipuoliseen verkostoon, ja tämän lajirikkauden arvottaminen on kiireellinen tehtävä. Siksi on tarpeen tutkia ja kehitellä tapoja, joilla luonnon ja ekosysteemien arvoa voidaan mitata, kuten Cambridgen tutkijaryhmän tuottama ns. Dasguptan raportti ehdottaa. Tämän pohjalta nähdään myös, minkälaisia resursseja näiden alueiden suojeluun pitäisi kanavoida.
Paikallisyhteisöjen rooli on tärkeä
Nämä haasteet huomioiden suojelua on mahdollista edistää niin konkreettisilla toimilla kuin suojelun edellytyksiä vahvistamalla. Suojeltavat alueet ovat usein tärkeitä paikallisten yhteisöjen elinkeinoille, joten heidän tarpeidensa huomiointi on keskeistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi antamalla nimenomaan paikallisyhteisöille mahdollisuudet alueiden käyttämiseen tavalla, joka ei vaaranna alueiden kykyä sitoa hiiltä tai heikennä niiden monimuotoisuutta. Tämän rinnalla on joissain paikoissa mahdollista myös toimia kaupallisesti Tämän tulisi tapahtua tavoilla, jotka perustuvat alueiden ekosysteemien suojeluun ja jotka vahvistavat eri toimijoiden motiivia säilyttää ne elinvoimaisina.
Tiina ja Antti Herlinin säätiö haluaa edistää tällä kohdealueella hankkeita, jotka muun muassa edistävät paikallisyhteisöt mukaan ottavia suojeluhankkeita. Hankkeiden tulisi lisäksia synnyttää keskustelua toimintatavoista ja resursseista, joilla edistää konkreettisesti suojelua paikallisesti ja kansainvälisesti. Lisäksi säätiön lähestymistavan mukaisesti hankkeilta haetaan skaalautuvuutta esimerkiksi luomalla konkreettisia kansainvälisiä esimerkkejä, jotka vaikuttavat vastaavien hankkeiden kehittämiseen, ja toisaalta myös laajempien suojeluohjelmien ja niiden resurssien synnyttämiseen. Tämän kaiken pitää tapahtua samaan aikaan ja rinnakkain päästöjen vähentämisen kanssa. Suojelun edistäminen ja siitä seuraava hiilen sidonnan kasvu ei saa johtaa päästövähennystoimien hidastumiseen muualla.