Sitten vielä yksi kysymys

Kuvitus: Sofia Pusa

Ympäristökriisin polttavuus ei aina näy siinä, mihin media ohjaa huomion ja ketä se kuuntelee. Kyseessä on kriisi, joka kysyy myös viestinnällistä johtajuutta. Hiilivapaa Suomi -ilmastokampanjan mediakoulutus petaa toimittajille kuskin paikkaa.

Viime vuosina suomalaisessa ilmastojournalismissa on otettu askeleita eteen. On julkistettu asialle omistautuneita kirjeenvaihtajia, erikoistoimituksia ja teemanumeroita, ja jutuista parhaat ovat vuosi vuodelta ansiokkaampia. Mutta millainen on ilmastojournalismin päivän kunto yleisemmin? Ainakin ilmastouutisoinnin määrä kasvaa, tosin verkalleen – eikä läheskään samalla päättäväisyydellä kuin metaanin, hiilidioksidin ja dityppioksidin pitoisuudet ilmakehässä.

Kiinnostavan analyysin ilmastojournalismin tilasta tarjoaa raportti, jonka ovat julkaisseet toimittajat Sandra Järvenpää ja Aino Huotari tänä vuonna. Asiantuntijahaastatteluihin ja uutistoimituksiin lähetettyihin kyselyihin perustuva selvitys avaa alan tekijöiden tuntoja ja antaa tunnustusta suomalaisten journalistien hyvälle työlle. Samalla se paikantaa ympäristökriisien oheen viestinnällisen kriisin.

Siitä puhutaan, mistä kysytään

Ilmastoaiheet koetaan raskaiksi, ja raportin mukaan se koettelee jaksamista myös toimituksissa. Joskus toimitusten sisällä on tiedollista epätasapainoa ilmiöiden ymmärtämisessä, usein vaivaa virheiden pelko. Tietyistä toimialoista on kirjoitettava kieli keskellä suuta, ja liian usein kriittinen ote dominoi julkista keskustelua vasta kun maito on jo maassa ja hiili ilmassa.

Liian usein kriittinen ote dominoi keskustelua vasta kun maito on jo maassa ja hiili ilmassa

Viimeaikainen ja jälkiviisas Uniper-ruodinta on siitä kirpeä muistutus, varsinkin kun omistavana ja takkiin ottavana osapuolena ovat myös suomalaiset veronmaksajat. Asetelmaan kytkeytyneet omistajaohjaus, maa- ja fossiiliriskit olivat hyvän aikaa tiedossa. Silti laajempi kritiikki ja keskustelu purskahtivat vasta kuluneena kesänä kolossaalisten tukipakettien jälkeen. Auttamatta myöhässä, sillä ratkaisevia kauppoja hierottiin jo vuosia sitten.

Oppitunti oli kitkerä ja tyyris. Sitä suuremmalla syyllä sopii kysyä, millaista keskustelua yhteiskuntamme pää- tai osaomistajana kykenee vastedes käymään merkittäviä ympäristöriskejä kantavista suuryrityksistä. Toimittajien valmiudet esittää valistuneita kysymyksiä oikeaan aikaan ovat arvokasta yhteiskunnallista pääomaa, jota pitää vaalia.

Kysymättä jättäminen on arvovalinta

Ympäristökysymyksiin paneutunut toimittaja Hanna Nikkanen esittää raportissa toimittajien yleisimmäksi erheeksi kysymättä jättämisen. Hänen mukaansa ilmastojournalismin perustavimpia tehtäviä on viherpesun tunnistaminen, ja sitä varten on osattava kysyä, kunnes kysymykseen on vastaus.

Osaamista ei ole tarpeen tukea vain ympäristöongelmiin erikoistuneiden toimittajien keskuudessa vaan läpileikkaavammin myös politiikan ja talouden toimituksissa pomoporrasta myöten. Muuten ympäristökriisin eksistentiaaliset reunaehdot eivät välity kunnolla yhteiskunnallisen keskustelun eri osa-alueille. Siinä riittää työtä niin pitkään kuin lukijat yhä edelleen törmäävät aukeamien mitalta analyyseihin vaikkapa omistajaohjaukseen kuuluvan lentoyhtiön kasvusuunnitelmista tai hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta ilman ekologista realismia.

Meneekö pahasti poskelleen, jos jokaista juttua tehdessä miettii, kuinka olennaisia ilmastokytköksiä asiassa on?

Tietenkään jokaista juttua ei tarvitse kyllästää ilmastolla – eikä liioin jokaista tarvita ilmastotalkoisiin. Mutta meneekö pahasti poskelleen, jos jokaista juttua tehdessä kysyy ja harkitsee, kuinka olennaisia ilmastokytköksiä asiassa on? Kysymättä jättäminen on hiljaista aktivismia vanhan maailman puolesta, kuten viestinnän professori Peter Martin Berglez muotoilee toimittaja Riikka Suomisen haastattelussa.

Toimittajakoulutuksesta työkaluja kysymiseen

Median rooli on valtava suuryritysten, sijoittajien ja poliitikkojen ympäristötoimien julkisessa arvioinnissa ja esittämisessä. Tiina ja Antti Herlinin säätiö tukee Hiilivapaan Suomen työtä journalistisen ilmasto-osaamisen edistämiseksi. Toimittajat tekevät korvaamatonta työtä ja ansaitsevat entistä paremmat valmiudet merkittäviä pääomia pitelevien toimijoiden ilmastotavoitteiden kriittiseen tarkasteluun.

Hiilivapaa Suomi järjestää lokakuussa 6.10. ja 13.10. suomalaisittain ainutlaatuisen ja maksuttoman toimittajakoulutuksen, joka pureutuu esimerkiksi yritysten ilmastoviestintään ja yksityisen sektorin rooliin hiilestä irtautumisessa. Viime vuoden koulutukseen osallistui yhteensä 140 toimittajaa eri toimituksista ja lähes kaikista valtakunnan päämedioista. Tämän vuoden koulutusta suunnitelleen Hanna Nikkasen mielestä jo edellisvuoden tilaisuus oli täysosuma.

– Totta puhuen tajunnanräjäyttävä. Kovatasoiset kouluttajat tarjosivat taloudesta kirjoittaville toimittajille käytännön työkaluja: kysy ainakin tätä, hae tietoa täältä, näin haistat palaneen käryn. Ympäripyöreä lässytys puuttui kokonaan, Nikkanen summaa.

Ilmoittautuminen koulutukseen on avoinna 5.10. asti.