Tänä vuonna TAH-säätiö täyttää 10 vuotta. Millä tavalla säätiön hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin ja varapuheenjohtaja Tiina Herlin näkevät tähänastisen taipaleen ja millaisin ajatuksin matka jatkuu merkkipaalusta eteenpäin?
TAH-säätiö perustettiin vuosikymmen sitten, jolloin ilmastotietoisuus oli nykyistä hajanaisempaa. Valtiot eivät julistaneet ilmastohätätiloja, yritykset eivät kilpailleet hiilineutraaliudella, nuoret eivät muodostaneet ilmastoliikettä eikä Pariisissa ollut solmittu ilmastosopimusta. Millaiset tekijät johtivat perustamaan säätiön, jonka nykyinen työ keskittyy merkittävien päästövähennysten jouduttamiseen?
Antti Herlin: Minua oli jo vuosien ajan pyydetty paitsi henkilökohtaisesti myös Koneeseen vedoten tukemaan erilaisia asioita. Ja oli paljon asioita, joissa halusin olla mukana. Siihen aikaan ilmastonmuutoksesta tietysti puhuttiin jo paljon ja sen jarruttamiseksi tehtiin töitä, mutta en voinut kaikkien Koneen omistajien puolesta sanoa, että tähän kannattaa antaa rahaa, eikä lahjoittaminen ylipäätään ole yritysten tarkoitus. Siksi halusin käyttää omaa rahaa ja olla perustamassa säätiötä.
Tiina Herlin: Ja tuon ajatuksen kirkastuessa konkretisoitui pian se, keitä säätiön hallituksessa tulisi olemaan. Ilmasto oli jo silloin merkittävä huoli, pienempi kuin nykyään, mutta kuitenkin.
Millainen säätiön alkutaival oli?
T: Aloitimme apurahasäätiönä, ja heti ensimmäinen hakuilmoitus johti hakemusvyöryyn. Onneksi saimme avuksemme hyviä asiantuntijoita ja samalla opimme, että ilmoitus pitää rajata tarkemmin. Säätiön tarkoituksen halusimme kuitenkin muotoilla sillä tavalla väljäksi, että se ei rajoittaisi meitä reagoimasta ajan haasteisiin.
A: Alussa yritimme etsiä sellaisia asioita, joissa on suuri tarve ja joita ei tueta paljon, mutta sellaista tietoa ei ollut saatavilla. Nykyään tilanne on noilta osin paljon helpompi.
Siellä pyritään olemaan, missä on todellista tarvetta ja puutetta tekijöistä.
Oliko teillä malleja tai esikuvia, jotka auttoivat eteenpäin?
A: En tiedä esikuvista, mutta itse olin seurannut Koneen säätiön toimintaa vierestä koko ikäni. Ja myös toiminut erilaisissa säätiöissä kuten Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiössä, Suomenlinnan telakkasäätiössä ja Tasavallan Presidentin Arkistosäätiössä. Tämä nykyinen säätiö on sitten pikkuhiljaa evoluutiona rakentunut muotoonsa. Ja siinä Annalla [TAH-säätiön kehitysjohtaja ja hallituksen jäsen] on ollut iso rooli.
T: Kuten koko perheellä. Säätiö on ollut yhteinen oppimisprosessi kaikille meille monella tavalla. Alussa esimerkiksi kokoukset venyivät hyvin pitkään ja piti opetella napakampiin puheenvuoroihin.
A: Luota lapsiin ja nuoriin. Se on ollut hyvä opetus.
T: Ja alusta alkaen yhtenä punaisena lankana meillä kyllä on ollut positiiviseen muutokseen pyrkiminen, mitä tulee myös yhteiskunnan kupliin ja siiloutuneisuuteen.
Yhteiskunnan polarisoituminen on paha haaste ympäristökriisin selvittämiselle. Ilman yhteistä tilannekuvaa erilaisten ihmisten, eturyhmien ja maailmankuvien on vaikea pelata yhteen. TAH-säätiön työtä leimaakin yhteyksien luominen ja koolle kutsuminen, mitä vaikkapa Puistokatu 4 osaltaan ilmentää. Millainen merkitys tällä koolle kutsujan roolilla on teille?
T: Se on tullut nykyisen strategian laatimisen yhteydessä. Silloin koimme, että apurahasäätiönä toimiminen on hyödyllistä, mutta ehkä voisimme saada enemmänkin aikaan. Ja säätiön kasvettua tekemisen tapa meni eteenpäin, etenkin Harrin myötä [TAH-säätiön ympäristöhankkeiden johtaja], ja sen jälkeen tietysti muidenkin työntekijöiden ansiosta. Olemme edenneet porras portaalta: aluksi hieman intuitiivisemmin ja viime vuosina strategisemmin.
Säätiön työ keskittyy terästeollisuuden päästövähennyksiin, mutta kuluneena toimintavuonna myönnettiin myös lahjoituksia akuuttien kriisien lievittämiseksi. Siis systeemitason työtä “hitaan” ympäristökriisin selvittämiseksi, mutta myös reagointia “nopeisiin” kriiseihin esimerkiksi sodan ja nälänhädän piinaamilla alueilla. Kuinka vaikeaa tasapainon etsiminen on tällaisten hitaiden ja nopeiden kriisien välillä?
A: Ei siitä täysin oikeudenmukaista saa, ei se ole mahdollista. Siellä pyritään olemaan, missä on todellista tarvetta ja puutetta tekijöistä. Vaikeuden arvottaminen on hyvin vaikeaa. Että mikä on kaikista suurin vaikeus, mitä ei tarpeeksi tueta. Kuka sen pystyy sanomaan?
T: Nykyinen suunta on hyvin yksimielisesti valittu. Säätiön fokus on toistaiseksi teräksessä, ja ympäristötiimin avulla siinä on saatu paljon aikaan, juuri tällä ympäristöohjelman “spagetin voitelulla”. Tukisummat humanitääristen kriisien kentällä toimiville järjestöille ovat pienempi osuus TAH-säätiön vuosibudjetista, mutta avun saaneille järjestöille ne ovat suurehkoja lahjoituksia.
On hyvin rohkaisevaa, miten lyhyessä ajassa Puistokadulla on käynnistynyt jo aika paljon ja isoja asioita.
Aiemmin mainittuihin kupliin ja siiloihin liittyen tätä aikaa taitaa vaivata jonkinlainen puute jaetusta visiosta, vaikka ympäristökriisin ratkaisemisen ympärille sellaista voisi varmaan kuvitella. Voisivatko säätiöt laajemminkin olla tällainen yhteiskunnallista visiota luova taho? Säätiöiden perustajathan ovat usein kuunneltuja ja tulevaisuutta rakentavia ihmisiä. Miten näette säätiökentän mahdollisuudet etsiytyä yhteen aikamme ongelmien ratkojina?
T: Säätiöiden välinen yhteistyö on mielenkiintoinen ajatus, ja sitä olemme kyllä pyrkineet lisäämään. Mutta periaatteessa säätiöiden ei kuulu ratkoa ongelmia, vaan yhteiskuntien kuuluu. Säätiöt voivat olla apuna ja vipuna, jonkinlaisina kiihdyttämöinä.
A: Säätiökenttä on laaja. Esimerkiksi lääketiedettä tukevilla säätiöillä on oma paikkansa, joka on vakiintunut vuosikausien aikana, ja siellä tekee yksi yhtä ja toinen toista. Tekemisen määrittelee säädekirja, joka kertoo, mihin rahat on tarkoitettu. Säätiöiden rooli on sitten toimia niissä puitteissa, joissa säädekirjan tekijät ovat aikoinaan tarkoittaneet. Meidän ja Puistokatu 4:n tapauksessa on ollut tosi hauskaa, että Nesslingin säätiössä tavoitellaan hyvin samansuuntaisia asioita kuin meillä.
T: On oikeastaan hyvin rohkaisevaa, miten lyhyessä ajassa Puistokadulla on ehtinyt käynnistyä jo aika paljon ja isoja asioita. Mutta niin, on tosiaan hyvinkin erilaisia ja erikoistuneita säätiöitä. Ja vaikka kuinka halua olisi, kaikki eivät pysty toimintaa laajentamaan. Toisaalta on myös isoja ja varakkaita säätiöitä, joilla on paremmin mahdollisuuksia.
TAH-säätiö täyttää nyt 10 vuotta – ja on siis suhteellisen nuori, mutta elinajanodote on korkea. Säätiön hallituksen entinen jäsen Jussi Herlin sanoi vastikään, että jos säätiöiden tekemiset eivät koskaan päädy otsikoihin, voi kysyä, tehdäänkö riittävän rohkeasti. Tätä vasten: minkälaista rohkeutta ennakoitte TAH-säätiön taipaleelle tuleviksi vuosikymmeniksi?
A: Meillä säädekirjaan kirjattu tarkoitus on haluttu pitää laveana, jotta voidaan reagoida ajassa. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö rohkeus säilyisi. Se on tärkein asia.
T: Rohkeuteen pyritään. Nytkin hallituksen uusi jäsen Kalle Nieminen on tuomassa sitä lisää osaamisellaan ja näkemyksellään. On kaikkien yhteinen toive, että tähän suuntaan mennään. Mihin maailma menee? Mihin meitä tarvitaan?
Kuvat: Joel Haapamäki