Vuosikymmenen ajan Puistokatu 4 toimi ranskalaisena valmistavana kouluna. Oppilaiden mukaan koulussa kannustettiin omaan ajatteluun ja tunteista puhumiseen. Koulun ansiosta pieni pala Ranskaa jäi monen elämään loppuiäksi, ja osa kokoontuu yhä säännöllisesti syömään vanhaan opinahjoonsa.
”Oliko nämä portaat ennen näin jyrkät?” naurahtaa ääni portaikossa. ”Oli ne”, vastaa toinen.
Kaksikko kulkee käsikynkkää Puistokatu 4:n portaita, eikä todellakaan ensimmäistä kertaa.
Vuosina 1947–1956 rakennuksessa toimi Ecole élémentaire française, ranskalainen alkeiskoulu, ja joukko sen entisiä oppilaita tapaa ”koululla” edelleen pari kertaa vuodessa. Portaat on jätetty vanhaan uskoonsa, niistä näkee, kuinka tuhannet pienet ja isommat jalat ovat niiden pintaa kuluttaneet.
Yhteys luokkatoverien kanssa löytyi uudelleen, kun entiset oppilaat päättivät vuonna 1997 järjestää koululle 50-vuotisjuhlat. Oli valtava työ etsiä ihmisten nimet ja yhteystiedot vuosien, jopa vuosikymmenten takaa, järjestäjät muistelevat.
Onnistuneiden juhlien jälkeen koulun historia ja monia muistoja koottiin matrikkelikirjaksi, ja senkin jälkeen yhteyttä on pidetty. Ainahan vanhoja aikoja on mukava muistella, etenkin kun kokoontuu rakkaaseen kouluun.
Ja rakas paikka se olikin.
”Tämä oli meidän oma paikka”, yksi oppilas muistelee.
Kerran koululta pyydettiin, että Marseljeesia ei enää laulettaisi koulumatkoilla raitiovaunuissa, vaikka lasten laulanta muuten tervetullutta olikin.
Kun suomalaislapset luokka kerrallaan tulivat kouluun, tiloista oli väistymässä ruotsinkielinen Svenska Samskolan. Ranskalaisessa koulussa ryhmät olivat pieniä, joten kaikki tunsivat toisensa, ja opettajatkin tunsivat jokaisen lapsen hyvin.
Koulun perusti ennen sotia Suomeen tullut kielenopettaja mademoiselle Catherine Servé (1911–1998). Hän perusti ensin ranskalaisen leikkikoulun, joka toimi Töölössä Aurorankadulla.
Vuonna 1947 aloitti Puistokatu 4:ssa toimintansa valmistava koulu, jonka johtajaopettajana Servé toimi ja aluksi opetti paljon itse. Pian hän onnistui rekrytoimaan nuoria ranskalaisia opettajia kaukaiseen Suomeen.
”Suomi oli silloin hyvin kaukana ja hyvin kylmä paikka Ranskasta katsoen”, eräs oppilas muistelee.
Ummikot oppivat laulamalla
Koulu avattiin vuonna 1947, vain kaksi vuotta Ranskan suurlähetystön uudelleenavautumisen jälkeen. Lähetystö tuki koulua, ja osa oppilaista sai stipendin opintoihinkin. Taustalla oli ranskalaista diplomatiaa: toisen maailmansodan nöyryytysten jälkeen Ranska oli noussut läntisen Euroopan poliittiseksi johtajaksi.
Suurin osa oppilaista aloitti ranskankielisessä lastentarhassa ja oppi siellä ranskan alkeet. Toiset tulivat suoraan Puistokadulla valmistavalle ”nollaluokalle” viiden vanhoina, ja kolmannet kuusivuotiaina varsinaisen koulun puolelle. Välillä lapsia oikein etsittiin, että koululuokalle saatiin tarpeeksi lapsia.
Äidinkieleltään suomen- ja ruotsinkieliset oppilaat olivat samassa luokassa, ja heille järjestettiin äidinkielen tunnit erikseen. Myös muunkieliset lapset solahtivat sujuvasti luokkiin, seassa oli diplomaattien ja liikemiesten lapsia.
Vähitellen ranskan kieli tarttui, etenkin laulujen kautta – ja koulussa laulettiin paljon.
”Vasta vuosikymmeniä myöhemmin olen alkanut miettiä, mitä niissä lauluissa sanottiinkaan”, sanoo yksi entinen oppilas. ”Osa on aika hurjia, esimerkiksi Marseljeesin sanat ovat aika kauheat.”
Ranskan kansallislaulu Marseljeesi on sotalaulu, jossa saloissa liehuvat veriset liput ja vihollinen haluaa leikata poikien kurkut. Kerran koululle tuli yhteydenotto, jossa pyydettiin, että Marseljeesia ei enää laulettaisi koulumatkoilla raitiovaunuissa, vaikka lasten laulanta muuten tervetullutta olikin.
Myös pieniä sadunomaisia kertomuksia, Fontainen faabeleita, opeteltiin ulkoa, ja moni muistaa ne vieläkin.
Kaivopuisto kävi pian tutuksi, sillä siellä leikittiin, vedettiin köyttä ja etsittiin aarteita opettajien jännittävien vihjeiden perusteella. Eräänä hyvin runsaslumisena talvena opettaja monsieur Blanc opetti lapset tekemään Kaivopuistoon ihka oikean iglun.
Koulu oli yksityinen, muttei kylpenyt rahassa. Oppilaat sanovatkin, että vanhempainyhdistyksen rooli merkittävä: Ranskalaisen koulun ystävät ry järjesti monen monituiset illanvietot, soiréet ja myyjäiset koulun hyväksi.
Avopuheinen Ranska
”Koulu oli kuin pieni Ranska”, muistelee eräs oppilas.
Ei sentään ruokavaliossa, sillä tuolloin koulussa syötiin omia eväsleipiä, mutta mentaliteetissa. Tunteista puhuttiin enemmän kuin mihin suomalaiset olivat tottuneet. Avattiin sisäisiä maailmoja ja mentiin myös tunnepuolella perimmäisiin kysymyksiin.
Opettajat rohkaisivat lasten omaa ajattelua niin sanoin kuin pienin hymyin. Yhdelle on jäänyt mieleen, että ainekirjoituksessa opettaja saattoi kirjoittaa pohtivaisemman tekstin loppuun vain très bien – vaikka kielivirheitäkin oli punakynällä merkitty.
Koulun matrikkelissa kirjailija Yrsa Stenius muistelee, että lapsilta vaadittiin paljon ja kuri oli kova. Korvia saatettiin vääntää tai kasvoja läimäyttää. Stenius epäilee, että hän on saanut osakseen tavallista kovempaa kohtelua, sillä etenkin koulun alkuvuosina hän pelkäsi koulua ja lintsasi paljon, usein joka toinen päivä.
Jos oppilas oli kuriton, tyypillinen rangaistus oli kirjoittaa katumusharjoituksena paperille sata kertaa, etten enää koskaan tee tuota väärää tekoa – esimerkiksi puhu suomea välitunnilla.
Muut oppilaat eivät muista, että kuri olisi ollut erityisen kovaa. Johtajatar Servé oli oman arvonsa tunteva mutta ystävällinen ihminen, ja muut opettajat muistetaan kannustavina ja onnistumisia kehuvina ihmisinä.
”Olihan heillä sitä ranskalaista temperamenttia”, yksi sanoo nauraen. Jos joskus tulistuttiin, niin nopeasti lepyttiin, ja puhumalla mentiin taas eteenpäin.
Jos oppilas oli kuriton, tyypillinen rangaistus oli kirjoittaa katumusharjoituksena paperille sata kertaa, etten enää koskaan tee tuota väärää tekoa – esimerkiksi puhu suomea välitunnilla kavereiden kanssa.
Kaikki myöntävät, että niin tuli tehtyä, vaikkei olisi saanut. Kielikylvystä haluttiin koulussa tehdä täydellistä, ja monen kohdalla se onnistui niin hyvin, että ranskasta tuli kuin toinen äidinkieli.
Steniuskin oppi lopulta pitämään koulusta, ja opettajista tuli hänelle ystävällisempiä.
Huonokuntoinen rakennus ei poikennut Helsingin yleiskuvasta
Matrikkelin mukaan Puistokatu 4 oli tuon ajan viranomaisten mielestä purkukuntoinen, ja koulun purkamista lykättiin aina puoli vuotta kerrallaan. Talossa oli omanlaisensa tuoksu, johon sekoittui käymälää ja kellaria.
Tätäkin oppilaat vähän toppuuttelevat nyt. Eihän rakennus nyt niin pahassa kunnossa ollut, eikä se sellaisena ole jäänyt mieleen. Jos nyt ikkunoilla oli nokea tai paikat vähän nuhruisia, niin sellaista Helsingissä oli kaikkialla. Välillä jossain juoksi hiiri, mutta niitä juoksentelee Helsingissä vieläkin.
Kerran lähdettiin koko koulu Kaivopuistoon reippailemaan, kun huoneisiin oli päässyt häkää, toisen kerran käymälöiden lattiat lainehtivat.
Yksittäisiä rakennuksen tilasta kertovia tapauksia on jäänyt mieleen: kerran lähdettiin koko koulu Kaivopuistoon reippailemaan, kun huoneisiin oli päässyt häkää, toisen kerran käymälöiden lattiat lainehtivat. Mutta ei mitään sen kummempaa.
Yksi oppilas kertoo, että kaikki luokkatoverit eivät muista rakennuksen hienoja kattomaalauksia. Välillä on kiisteltykin siitä, oliko maalaukset peitetty noina vuosina. Eri aikoina niitä onkin maalattu peittoon.
”Mutta minä muistan elävästi, kuinka tylsistyin tunneilla ja usein kohotin katseeni katon hienoihin maalauksiin ja jäin tuijottelemaan niitä. Luokkatoverit eivät varmaan muista maalauksia siksi, että he ovat kiltisti keskittyneet katsomaan opettajaa.”
Matkat avasivat mieliä
Niin matrikkelissa kuin oppilaiden puheissa tärkeimmät muistot liittyvät matkoihin. 1950- luvulla ei ollut lainkaan tavallista, että koululaiset pääsivät laivojen tai pomppivien lentokoneiden kyydissä ulkomaille: Ranskalaisen koulun oppilaat pääsivät: yhdet Etelä-Ranskan Hendayeen, toiset Normandiaan Flersin kaupunkiin ja kolmannet Rivieralle Pradet’n kylään. (Sinne tosin matkattiin jo uudesta Laivurinkadun koulusta.)
Matkoilla syötiin eksoottisia ruokia tonnikalasta artisokkaan, uitiin, laulettiin tietysti ja käytiin Pariisin kaupunginjohtajan vastaanotolla. Ranskalaisten surkea vessapaperi on jäänyt lapsille mieleen, ja naureskellen edelleen kerrotaan, kuinka monien vanhemmat lähettivät wc-paperia leirikoululaisille, usein häveliäästi aikakauslehden sivujen väliin piilotettuna.
Matkat, kieli ja koulun ilmapiiri sytyttivät monille elinikäisen rakkauden Ranskaa kohtaan. Osasta koulun oppilaista tuli kansainvälistä kauppaa tekeviä liikemiehiä, toisista diplomaatteja. Ainakin yhden chansonlaulajankin koulu on poikinut.
Vaikka moni ei lähtenytkään kansainväliselle työuralle, oli kansainvälisestä lapsuudesta ja nuoruudesta paljon hyötyä, ja se on vaikuttanut ajatteluun monin tavoin. Yksi oppilas esimerkiksi sanoo, että suhtautuminen Afrikkaan on erilainen kuin joillain muulla ikätovereilla, sillä tuolloiset Afrikan siirtomaatkin tuntuivat jotenkin läheisemmiltä. Ja kieli on avannut kulttuurisia ovia, jotka muuten olisivat jääneet avaamatta.
”Se on tuonut elämään valtavasti iloa”, sanoo yksi entinen oppilas.
Matkoilla varttuneemmat ranskalaiset välillä vieläkin kehuvat suomalaisten aksenttia: miten kaunista vanhanaikaista ranskaa!
Kansikuva: Jyrki Hämäläinen