Ilmastokriisi ei odota. Jokainen toimi, joka tehdään nyt, vaikuttaa enemmän kuin sama teko myöhemmin. TAH-säätiön projektipäällikkö Oona Poropudas avaa, miksi todellinen ilmastovaikuttavuus syntyy vasta, kun ratkaisuja skaalataan käytäntöön, ja miksi juuri säätiöiden rooli voisi olla ilmastokriisin ratkaisussa merkittävä.
Ilmastoratkaisujen kohdalla suurin este ei ole enää teknologia, vaan sen käyttöönotto.
“Ilmastouhat ovat kiireellisiä ja kaikki, mitä tehdään nyt, tuottaa enemmän vaikuttavuutta kuin sama toimi myöhemmin. Uskon, että teknologian ja nopeasti skaalautuvien yritysten kautta voidaan muuttaa maailmaa tehokkaasti, erityisesti muuttamalla olemassa olevia tuotantotapoja”, TAH-säätiön projektipäällikkö Oona Poropudas sanoo.
Teemat nousevat säätiön EU-rahoitteisesta hankkeesta, jossa kehitetään mallia ilmastoinnovaatioiden skaalaamiseen ja rahoituksen esteiden purkamiseksi. Hankkeessa tarkastellaan, miten kriittiset ilmastoteknologiat saadaan nopeammin markkinoille ja miten riskinottoa ja pääomaa voidaan kohdentaa ensimmäisten kaupallisten hankkeiden vauhdittamiseen.
Pullonkaula ei ole teknologia vaan skaalaus
Pullonkaula ei ole uusien keksintöjen puute. Liikkeenjohdon konsultointiyritys McKinseyn julkaiseman raportin mukaan noin 90 prosenttia hiilineutraaliuteen tarvittavista teknologioista on jo olemassa. ”Liian moni toimija, mukaan lukien säätiöt ja VC-rahastot, keskittyvät alkuvaiheeseen eli tutkimuksen kaupallistamiseen ja markkinoille tuontiin. Se on tärkeää, mutta jos valtaosa teknologioista on jo olemassa, varsinainen pullonkaula sijaitsee toisaalla: skaalausvaiheessa”, Poropudas sanoo.
VC-rahastoilla (venture capital -rahastoilla) tarkoitetaan varhaisen vaiheen sijoittajia, jotka rahoittavat startupeja. Skaalausvaiheen suurin käytännön pullonkaula on ensimmäinen kaupallinen laitos – FOAK, First of a Kind. FOAK-vaiheessa riskin ja tuoton suhde on epäsymmetrinen: riski on suuri, tehokkuus vielä heikko ja tuotot viivästyvät. “Siinä ei ole kyse pelkästään rahoituksen puutteesta, vaan myös siitä, onko yritys valmis rahoitettavaksi: onko sillä tarvittava osaaminen esimerkiksi projektinhallintaan, kriittisen lainsäädännön ja tukien ymmärrys, maankäyttöluvat, takaukset, ja toimivat yhteisösuhteet.”
Varhaisessa teknologiavaiheessa kaikki näyttäytyy mahdollisuuksina: mitä vaikuttavuutta, tuottoa ja kasvua voisi syntyä jos yritys menestyy.
“Kun siirrytään kasvuvaiheeseen ja fyysisiin rakenteisiin, esimerkiksi ensimmäisen laitoksen rakentamiseen, enää ei voida iteroida loputtomasti pienellä budjetilla vaan isoja rahoituskierroksia vaativat projektit on toteutettava kerralla oikein. Riskin merkitys kasvaa jyrkästi ja keskustelu siirtyy mahdollisuuksista riskien tunnistamiseen ja niihin varautumiseen.”
Kuka kantaa riskin – ja kuka uskaltaa toimia?
Poropudaksen mukaan eteenpäin pääseminen edellyttää paitsi rohkeutta, myös kattavaa riskianalyysiä.
“Riskit on tunnettava läpikotaisin. Sen jälkeen niille on valittava oikeat mitigointitavat – eli koitetaan pienentää riskejä ja mietitään miten toimitaan, jos riskit realisoituvat. Lisäksi on määriteltävä selkeästi, kenen tulisi kantaa mikäkin riski. Loppujen lopuksi jäljellä on kuitenkin ne riskit, joita ei voida ennustaa ja joihin on lähes mahdotonta varautua”, Poropudas sanoo.
Riskin jakaminen on rakenteellisesti vaikeaa. Sääntely ja mandaatti kaventavat monien toimijoiden kykyä sijoittaa korkean riskin mutta korkean vaikuttavuuden hankkeisiin. Esimerkiksi eläkeyhtiöiden ensisijainen tehtävä on turvata eläkkeet, mikä ohjaa ne sijoittamaan varat mahdollisimman turvallisesti. Vastaavasti valtion rahastoilla on vastuu veronmaksajille, mikä rajoittaa niiden mahdollisuuksia ottaa suurta riskiä.
“Se on sinänsä perusteltua, mutta herättää silti kysymyksen: jos edes julkiset toimijat eivät voi kantaa riskiä paremman tulevaisuuden puolesta kansalaisilleen, niin kuka voi?” Poropudas kysyy. “Julkinen rahoitus muokkaa markkinoita, mutta niin kuin huomataan sekä Yhdysvalloissa, Suomessa että monissa muissa maissa, joissa ilmastoagenda on saanut vähemmän tilaa – se on poliittista ja syklistä.”
Poropudaksen mukaan maailmalta löytyy useita esimerkkejä siitä kuinka ilmastoon keskittyviä ja riskinsietokyvyltään uskalliaampia rahoitusinstrumentteja on ajettu alas ja painopiste on siirtynyt markkinaehtoiseen, matalariskisempään rahoitukseen.
Säätiöiden pääoma voisi vauhdittaa ilmastoratkaisuja
Yksityinen katalyyttinen pääoma – jota esimerkiksi säätiöt voisivat tarjota – tuo tähän vastavoiman. Katalyyttisellä rahoituksella tarkoitetaan riskipitoisempaa ja joustavampaa pääomaa, joka mahdollistaa muiden rahoittajien mukaantulon ja vauhdittaa uusien ratkaisujen syntyä. Tällainen pääoma voi toimia alkusysäyksenä hankkeille, joita perinteiset sijoittajat eivät vielä rahoita, mutta joilla on merkittävää potentiaalia ilmasto- tai yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta.
“Päätökset voidaan tehdä nopeasti ja toisaalta horisontti on pitkä. Nämä toimijat ovat lähtökohtaisesti vaikuttavuusvetoisia, ainakin periaatteessa. Rohkeat toimijat inspiroivat muita; kun joku päättää toimia, muut seuraavat. Vaikka tahtoa olisi, vaatii rohkeutta olla ensimmäinen.”
Säätiöiden merkitys voisikin olla huomattavasti nykyistä suurempi. “Eurooppalaisten säätiöiden taseissa lepää 650 miljardia, joista suomalaisten säätiöiden taseissa yli 20 miljardia. Jos 10–15 prosenttia tästä sijoitettaisiin ilmastoinnovaatioiden skaalaamiseen se vastaisi mittakaavaltaan jo lähes toista Tesiä, joka hallinnoi 3,1 miljardin euron sijoituspääomaa.” Tesi (Suomen Teollisuussijoitus Oy) on Suomen valtion pääomasijoitusyhtiö, jolla on talouden kasvuun ja uudistumiseen sekä investointien edistämiseen keskittyvä teollisuuspoliittinen tehtävä.
Poropudaksen mukaan säätiöiden katalyyttista rahoittamista hidastaa joukko rakenteellisia ja kulttuurisia esteitä. Näistä huomattavimpia ovat tiukka ja EU-tasolla pirstoutunut säätiölainsäädäntö, sekä perinteiset ajattelumallit ja toimintatavat, joissa varsinainen toiminta ja varainhallinta ovat tiukasti siiloutuneet. Nämä rajoittavat säätiöiden systeemisen vaikuttavuuden työkaluja, joista varallisuudesta tehtävät vaikuttavuussijoitukset on merkittävä keino.“Mutta juuri tässä kohtaa tarvitaan rohkeutta”, Poropudas sanoo.
Hänen mukaansa säätiöillä olisi periaatteessa pitkäjänteisyyttä ja ketteryyttä kohdentaa riskinsietoa sinne, missä sillä voidaan mahdollistaa systeeminen muutos, mutta nykyiset rakenteet ja säännökset rajoittavat tätä liikkumavaraa. Katalyyttinen rahoitus kuuluu sinne, missä markkinaehtoinen rahoitus ei yksin riitä ja missä sen avulla voidaan poistaa ratkaisevia esteitä skaalaamiselta – usein juuri korkean riskin vaiheissa.
“Brene Brownia mukaillen rohkeus tarkoittaa sitä, että toimitaan ja tehdään valintoja epävarmuudessa ja riskien keskellä”, Poropudas sanoo. “Juuri sitä ilmastoratkaisujen skaalaaminen nyt vaatii.”
