Kun tyhjillään seissyttä Puistokatu 4:n taloa alettiin kunnostaa, vanhat kerrokset saivat jäädä näkyviin, kertoo arkkitehti Risto Marila. Katot olivat arvokkainta säilytettävää, mutta raivokkaaseen entisöintiin ei lähdetty. Luonto ja kestävyys olivat tärkeitä arvoja.
Arkkitehti Risto Marila kiertelee Puistokatu 4:n vanhassa huvilassa ja ottaa kuvia. Hän ei ole käynyt täällä vuoteen, ja kun remontti vuonna 2022 valmistui, häneltä jäi monta kuvaa ottamatta.
Hän kääntää usein katseensa ylös kohti kattoa.
Näyttelijälegenda Ida Aalbergin ja hänen miehensä, fennomaani ja asianajaja Lauri Kivekkään 1890-luvulla tilaamat kattojen koristemaalaukset ovat Puistokadulla upein muisto rakennuksen varhaisista kulta-ajoista.
Kun TAH-säätiö tilasi arkkitehtitoimisto SARCilta Puistokatu 4:n muutos- ja korjaustyön suunnitelmat, kattomaalaukset haluttiin säilyttää ja paikoin tuoda uudelleen esiin, sillä niitä oli myös vuosien kuluessa levytetty ja maalattu piiloon. Paikoin niitä pääsee nytkin kurkistamaan vain aukoista, mutta monessa huoneessa ne ovat esillä koko komeudessaan.
Katot olivat niin arvokkaita, että niitä ei voitu vahingoittaa.
Kaikki kaapelointien, putkitusten ja palosuojelun vaatimat muutostyöt kerrosten välipohjiin tehtiin ylemmän kerroksen lattian kautta. Näin kattomaalaukset säilyivät.
”Katot olivat niin arvokkaita, että niitä ei voitu vahingoittaa”, Marila sanoo.
”Maalauksia ei haluttu tuhota niissäkään huoneissa, missä niitä ei otettu esiin, sillä tulevissa remonteissa joku voi haluta kunnostaa ne.”
Yhtä maalausta jopa siirrettiin. Kun kolmannen kerroksen tutkijavintille haluttiin tehdä portaat, piti katto puhkaista ulkoseinän vierestä, missä Aalbergilla ja Kivekkäällä oli ollut kirjasto. Kattomaalaus leikattiin kantavine palkkeineen varovasti ja siirrettiin uudelle paikalle lähemmäs huoneen keskiosaa. Se koristaa nykyään toisen kerroksen aulaa.
Kun kiertelemme rakennuksessa, arkkitehtiä kiinnostaa painovoimaisen ilmanvaihdon ja maalämmön onnistuminen. Onko talvella ollut kylmä, entä kesällä kuuma? Hänelle kerrotaan, että ainahan Suomessa nykyään vähän kesähelteitä on, mutta läpiveto auttaa.
Kunnostuksessa vaalittiin vanhaa
TAH-säätiö osti Puistokatu 4:n tammikuussa 2020, ja kunnostus suunnitteluineen kesti parisen vuotta.
Rakennus oli seissyt vuosia melkein hylättynä, eikä se sitä ennenkään ollut ollut kovin hyvässä kunnossa. Puistokatu 4:ä oli muutamaan kertaan remontoitu, mutta ylläpito oli vuosikymmenten saatossa ollut vajavaista.
Huvila rakennettiin asuintaloksi, ja se kärsi alkutaipaleellaan tuhoisan tulipalon. Aalberg ja Kivekäs ostivat kunnostettavakseen hiiltyneet rauniot. Tiloissa on myös toiminut kaksi eri koulua, mikä on aikanaan vaatinut laajat muutostyöt. Koulujen jälkeen Puistokadulla toimi Suomen Arkkitehtuurimuseo. Millään aiemmalla omistajalla ei ollut varaa suuriin kunnostuksiin.
Vanhan kunnostaminen sopi hyvin ympäristöä ja sivistystä korostavien säätiön ideologiaan, ja suunnittelijalle työ oli miellyttävää ja arvoihin sopivaa, Marila sanoo.
”Linja oli sellainen, että kunnioitetaan vanhaa, mutta vältetään raivopäistä entistämistä.”
Isona arvona kunnostuksessa oli ekologisuus.
Rakennusta ei siis palautettu 1800-luvun lopun loistoon, vaan ajan eri kerrokset saivat jäädä näkyviin, eikä kattomaalausten hiushalkeamiakaan lähdetty korjailemaan. Hankalimmin esille otettavat pinnat jäivät vielä piiloon.
Olisi ollut tolkuttoman kallistakin entisöidä jokainen yksityiskohta sellaiseksi kuin se ehkä joskus oli ollut.
Isona arvona kunnostuksessa oli ekologisuus. Otettiin käyttöön maalämpö, joka lämmittää uusittua keskuslämmitysverkkoa pattereineen. Materiaalit valittiin niin, että ne kestävät, eikä niitä tarvitse luonnonvaroja tuhlaillen pian käydä uusimaan.
Monen tekijän yhteistyötä
Mukana kunnostustyössä oli suuri määrä urakoitsijoita ja aliurakoitsijoita. Pääarkkitehti oli SARC:n Sarlotta Narjus ja pääurakoitsijana toimi Rakennus Oy Antti J. Ahola. Konservoinnista vastasi osuuskunta Kollaasi Hanna Rotosen johdolla.
Rakennuttajakonsultin tärkeässä roolissa toimi Jukka Saarinen. Hän johti kymmenet työmaakokoukset rakennuttajan edustajana. Rakennusvaihetta ennen suunnittelukokousvaiheessa oli vedetty hankkeen päälinjat rakennuttajan, konsultin ja suunnittelijoiden kesken.
Vanhoja rakenteita ja niiden rakennusfysiologiaa tuntevan rakennusinsinöörin panos oli ratkaisevan tärkeä.
”Kaikkien yritysten henkilökunnalla oli halu etsiä sopivia ratkaisuja esiin tulleisiin haasteisiin”, Marila sanoo.
Konservaattorin ohella Marila muistelee lämmöllä kaakeliuunien mestarimuuraria Markku Rintalaa, joka korjasi talon uuneja ja kokosi yhden uunin ullakolta kivihiilitervan ja noen peittämästä kaakelikasasta. Kukaan ei aluksi arvannutkaan, että siitä kasasta saisi vielä entisöityä upean kaakeliuunin, ensin latomalla palaset lattialle ja rakentamalla niitä kuin palapeliä.
Paloturvallisuus tärkeää, syystäkin
Tärkeää kunnostuksessa oli varmistaa paloturvallisuus. Sen eteen tehtiin paljon – vaihdettiin muun muassa välipohjien täytteet.
Paloturvallisuusmääräykset ovat muuttuneet paljon 1800-luvulta. Syystäkin, sillä Puistokatu 4 paloi raunioksi vuonna 1886, ja sen jälkeenkin talossa on ollut useita pienempiä tulipaloja. Niistä remontissa näkyi jäljet ullakon länsinurkan kattopalkkien hiiltyneinä pintakerroksina.
Vuoden 1886 palon jälkeen Puistokatu 4 rakennettiin käytännössä uudeksi huvilaksi, ja myöhemmissä remonteissakin rakennus on muuttanut muotoaan. Seiniä ja oviaukkoja on siirrelty, julkisivua on uudistettu ja taloa on laajennettu Kaivopuiston suuntaan.
Rakennuksen Kaivopuiston puolelle rakennettiin uusimmassa remontissa kaksikerroksinen terassi-parveke-yhdistelmä. Sen alakerta on ravintola Elmin käytössä, yläkerta talon työntekijöiden. Sen kaiteet Marila piirsi erään 1890-luvun huvilan kuistin mallin mukaiseksi. Ennen 1886 paloa olleet parvekkeet sijaitsivat eri paikassa, ja palon jälkeen rakennetut parvekkeet oli purettu, eikä niistä ollut luotettavaa mallia.
Sähkötekniikka jouduttiin kunnostuksessa uusimaan kokonaan, sillä se oli ”ikivanhaa sillisalaattia”. Ilmanvaihtokin uusittiin. Se on edelleen painovoimainen nykyvaatimuksin täydennettynä. Poistoilma esimerkiksi kulkee vanhojen uunien hormien kautta. Tämä oli mahdollista, koska uuneja ei korjattu lämmityskäyttöön.
Koneellinen ilmanvaihto on ainoastaan kellarin sosiaalitiloissa, ravintolassa ja sen keittiössä.
Ikkunoiden puitteet kunnostettiin ja maalattiin Untamon Entisöinnissä, ja niiden ”fortuska-ikkuna”, eli avattava tuuletusikkuna isomman ikkunan sisällä on myös osa ilmanvaihtoa. Niitä Marila kehotti talossa toimivia availemaan kesäkuumalla.
Entinen ullakkokerros lisärakennettiin moderniksi tutkijavintiksi vanhoja tilaraameja soveltaen. Sinne tehtiin 1900-luvun alun tilannetta mukaillen valoa tuomaan iso kattoikkuna, joka toimii myös savunpoistoluukkuna ja ilmanvaihdon apuna kesäkuumalla. Lisäksi rakennettiin muutama ”kattolyhty” eli kattoikkuna syvennyksineen alkuperäisten lyhtyjen mallin mukaan.
Paloturvallisuussyistä vintille tehtiin viranomaisten vaatima oma porrashuone, jonka sisäseiniä koristavat Rosa Liksomin maalaukset. Kellariin tehtiin wc-osasto henkilökunnan ja ravintolan vieraiden käyttöön.
Esteettömyys piti huomioida tietenkin, ja se suunniteltiin yhdessä esteettömyysasiantuntijoiden kanssa. Taloon otettiin liiketunnistimet ja tehtiin opasteita, ja lisäksi rakennettiin hissi esteetöntä kulkua varten. Samasta syystä pääsisäänkäyntiin tehtiin luiska ja oviautomatiikka.
Katutasossa sijaitsevasta kirjastosta suunniteltiin avoin tila kaikille, ja sen yhdestä kulmauksesta löytyy lasten oma leikkinurkkaus.
Arvostus vanhaa rakentamista kohtaan
Puistokatu 4 on nykyään kolmikerroksinen rakennus, sillä ullakko on rakennettu käyttötilaksi. Alakerta on tiilirakenteinen, ja toinen kerros on tehty harvinaisempaan tapaan pystyhirsistä. ”Siellä on kerroksen korkuiset hirret ja alhaalla kolme vaakahirttä, jotka sitovat sen, ettei seinä lähde leviämään. Samoin päällä on vaakahirsiä”, Marila sanoo.
Hirsirakenne on jätetty näkyviin toisen kerroksen monitoimisaliin.
Ullakon vanha rakenne taas oli runko- ja lautarakenteinen. Ullakon käyttöönoton yhteydessä se täydennettiin lämpö- ja paloeristävillä seinä- ja kattorakenteilla.
Vanhojen rakennusten kunnostaminen on Marilan mielestä mielekästä.
”Ne on jänniä hankkeita. Ei tehdä vain uutta designia, vaan pääsee perehtymään historiaan.”
Kunnioitus vanhempien polvien rakentamiseen on noussut, hän sanoo.
”Kyllä ne osasivat tehdä taloja.”
Kun vanhaa kunnostaa, monet vanhat tekniikat on syytä tuntea.
Jo aikana ennen muovitiivisteitä on esimerkiksi mietitty hyvin, miten ikkunoista pidetään vesi ulkona. Kun vanhaa kunnostaa, monet vanhat tekniikat on syytä tuntea. Pitää esimerkiksi tietää, miten kukin pintamateriaali käyttäytyy ja miten tiilirappauksen tai puupaneloinnin maalaus tehdään niin, että sateella väkisinkin rakenteisiin tihkuva vesi pääsee uloskin eikä ala lahottaa puuta.
Vielä 1960- ja 1970-luvuilla tässä tehtiin Marilan mukaan paljon rakennusvirheitä, ja Puistokatukin oli kärsinyt vesivahingoista ja lahoamisesta. Osa paneloinneista jouduttiin uusimaan, mutta melkein kaikki saatiin korjattuakin.
Marilalle Puistokatu 4:n kunnostaminen oli viimeinen hanke ennen eläkkeelle jäämistä, ja hän muistelee sitä lämmöllä. Suunnittelijoiden, rakentajien ja projektin johtajan välinen yhteistyö sujui mutkattomasti, hän sanoo, puhallettiin samaan hiileen. Hanke sopi hyvin myös hänen arvomaailmaansa.
”Ei tarvinnut olla mukana projektissa, jossa vahingoitetaan Helsingin vanhaa kaupunkikuvaa, eikä tarvinnut suunnitella uutta, kaupunkikuvaan sopimatonta standarditaloa.”
Kansikuva: Esa Salminen.