Ilmastokriisin ratkaisemisessa ratkaisujen rahoitus on keskeinen pullonkaula, joka vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti ja tehokkaasti toimenpiteitä voidaan toteuttaa. Vaikka tavoite on yhteinen – ilmastonmuutoksen hillitseminen ja sopeutuminen sen vaikutuksiin – eri mantereiden säätiöiden rahoitusstrategiat eroavat toisistaan.
Kehitysjohtajamme ja säätiömme hallituksen jäsen Anna Herlin osallistui syyskuussa New Yorkin ilmastoviikolle.
New Yorkin ilmastoviikko (NYC Climate Week) on YK:n yleiskokouksen yhteydessä vuosittain järjestettävä kansainvälinen tapahtuma, joka kokoaa yhteen hallitusten edustajia, yritysjohtajia, kansalaisjärjestöjä, rahoittajia, tutkijoita ja aktivisteja keskustelemaan ja edistämään ilmastonmuutoksen torjuntaa.
Tämänvuotisena teemana oli “It’s time”, jonka tavoitteena oli korostaa ilmastotoimien kiireellisyyttä.
Kiireinen oli myös Annan viikko: siihen mahtui monta kymmentä kilometriä Manhattanin kaduilla tilaisuudesta toiseen pikakävelemistä ja monta tapaamista, jotka saivat pohtimaan eri mantereiden säätiöiden lähestymistapojen eroja ja vahvuuksia.
Anna, mitä ajatuksia amerikkalaiset ilmaston parissa toimivat säätiöt herättivät näin eurooppalaisen säätiön näkökulmasta?
Tässäkin sen sai todeta: Yhdysvalloissa kaikki on edelleen suurta, myös rahoituksen määrä. Yksittäisiin projekteihin saatetaan laittaa rahaa kymmeniä miljoonia dollareita. Yksittäisen säätiön myöntämässä rahoituksessa puhutaan usein sadoista miljoonista tai jopa miljardeista muutaman vuoden aikana. Siihen verrattuna eurooppalaisten säätiöiden ilmastotyöhön laittama raha tuntuu tietenkin ensi alkuun vaatimattomalta panokselta.
Esimerkiksi William and Flora Hewlett Foundation tuki ympäristöhankkeita vuonna 2023 yhteensä 253 miljoonalla dollarilla. TAH-säätiössä tuimme tilikaudella 2023/2024 ympäristöhankkeita yhteensä 4,1 miljoonalla eurolla. Täytyy toki pitää mielessä, että myös yhteiskuntarakenteissa on merkittäviä eroja ja tämä näkyy myös säätiöiden rooleissa osana yhteiskuntaa Suomessa ja Yhdysvalloissa.
Toinen oppi ilmastoviikon tapaamisista oli, että amerikkalainen ilmastotyön ajatusmalli pohjaa vahvasti “Speed and Scale” -ajatteluun, joka korostaa koko järjestelmän nopeaa muutosta valtavilla investoinneilla ja resursseilla.
Ajattelun taustalla on pääomasijoittaja John Doerrin kirja Speed and Scale: An Action Plan for Solving Our Climate Crisis Now. Kirja esittelee kymmenen tavoitetta, joiden avulla nettonollapäästöt voidaan saavuttaa maailmanlaajuisesti.
Doerr on sanoittanut melko vastaansanomattomasti sitä, miten nopeus ja mittakaava ovat ratkaisevia ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä sen vaikutukset näkyvät jo nyt.
Tulevilla sukupolvilla ei ole varaa odottaa hitaita ja asteittaisia muutoksia.
Lähestymistapa painottaa teknologisia ratkaisuja ja jättää vähemmälle huomiolle systeemitason laajemmat muutokset, kuten kulutustottumusten ja talousjärjestelmän uudistamisen.
Työtä toki riittää Euroopassakin mutta iloitsen siitä, että edellä mainittuihin vaikeampiinkin aiheisiin on täällä tartuttu suomalaiselle tutulla pragmaattisuudella: asialliset hommat on hoidettava. Esimerkiksi EU on edistänyt kiertotaloutta ja laatinut lainsäädäntöä, kuten “right to repair” -direktiivin, joka kannustaa kuluttajia korjaamaan tuotteitaan sen sijaan, että ostettaisiin uusia. Tämä vähentää luonnonvarojen käyttöä ja päästöjä.
Myös viime vuoden toukokuussa järjestetty Euroopan parlamentin “Beyond Growth” -seminaari, on toivoakseni merkki siitä, että kulutuksen hillintä on siirtymässä marginaalista kohti laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.
TAH-säätiön kohdalla erityisesti Puistokatu 4 -hanke on pyrkimys mahdollistaa keskustelua hyvästä elämästä planeetan rajoissa, mutta “kohtuukäytön” teemat löytyvät myös terästeollisuuden portfoliostamme.
Matkaako keskustelu kovin kepeästi Atlantin yli, se jää nähtäväksi. Ainakin voimme itse pyrkiä pitämään sitä esillä, ja näin toimin itse myös New Yorkin keskusteluissa – pääsinpä kysymään aiheesta Bill Gatesiltakin. Sananvaihtomme vahvisti tunnetta aiheen esillä pitämisen tärkeydestä, mutta jätti myös toivon kipinän muutoksen mahdollisuudesta.
Mitkä ovat mielestäsi eurooppalaiset vahvuudet?
Vaikka Euroopassa rahoituksen mittakaava on pienempi, meillä on ehdottomasti omat vahvuutemme. Täällä painotetaan vahvasti sääntelyn merkitystä ja tutkimustietoon perustuvaa päätöksentekoa. Sääntelyä ei nähdä vain rajoituksena, vaan työkaluna, joka varmistaa, että markkinat ja rahoitus toimivat ekologisten ja sosiaalisten tavoitteiden mukaisesti.
Keskustelujeni perusteella väittäisin, että eurooppalaiset säätiöt ovat amerikkalaisia pidemmällä siinä, miten ne yhdistävät varallisuudenhoidon ja säätiöidensä yleishyödylliset tavoitteet. Jos säätiö rahoittaa ilmastotoimia, samaan aikaan ei ole kovin linjakasta – tai mielestäni edes millään lailla järkeen käyvää – tukea esimerkiksi fossiiliteollisuutta sijoituksillaan.
Tämä ajattelutapa, yleishyödyllisyyden ja varainhoidon kautta samaan maaliin pelaaminen, on yleistymässä monien eurooppalaisten säätiöiden keskuudessa. Toivon, että lähestymistapa leviää käytäntöön nopeasti.
Säätiöiden hallinnoima varallisuus on globaalisti merkittävä, ja sen oikealla kanavoinnilla voi olla valtava merkitys ilmastokriisin ratkaisussa.
Euroopan vahvuutena on myös kyky vaikuttaa yhteisiin rakenteisiin. Ehkä tieteeseen paremmin perustuva päätöksenteko sekä ymmärtäväisempi suhtautuminen siihen, että viisas sääntely luo myös uutta markkinaa, vie meitä eteenpäin, vaikka käytettävissä olevat rahasummat eivät olisikaan yhtä suuret kuin muualla.
On hienoakin, että ilmastotoimien säätiörahoitukseen löytyy erilaisia tulokulmia Atlantin eri puolilta. Molempia lähestymistapoja tarvitaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja voimme myös kirittää toisiamme.
Mitä haluaisit tuoda tuliaisina eurooppalaiseen säätiökenttään?
Viikon aikana erityisesti ilahdutti Yhdysvaltain ilmastorahoituskentän vahva yhteisöllisyys ja tiivis verkostoituminen. On hyvin selvää, että rahoittajat tuntevat toisensa ja tietävät millaisia hankkeita kullakin on meneillään. Yhteistyö on aktiivista ja toimijat vaihtavat tietoa tehokkaasti keskenään, ja myös uudet toimijat otetaan lämpimästi mukaan.
Tällainen verkostoituminen on amerikkalainen vahvuus, joka meiltä Euroopassa vielä osittain puuttuu. Myös meillä on tarve koordinoidulle ja ylöspäin skaalautuvalle, “herkästi syttyvälle” toiminnalle ja tässä onkin tekemisen paikka.
Henkilökohtaisella tasolla ilahduin myös siitä, että Yhdysvalloissa menestyneet liikemiehet – erityisesti ne, jotka ovat saavuttaneet merkittävää varallisuutta – käyttävät nyt sankoin joukoin vaikutusvaltaansa ja resurssejaan siihen mikä on tärkeää: luonnon ja ilmaston suojeluun.
Toivon Eurooppaan ja Suomeen samanlaista tarmokkuutta ja joukkovoimaa!
Anna Herlin on TAH-säätiön kehitysjohtaja ja säätiön hallituksen jäsen.
