Strategian alkulähteillä, osa 3: Vaikuttaminen

Kuluva vuosi muistetaan kouraisevana oppituntina siitä, mitä tarkoittaa ja miltä tuntuu kriisi. Paluu poikkeustilasta tyyneen normaaliin tuntui jossain vaiheessa kevättä kutsuvalta, kunnes mieleen palasi ymmärrys siitä, ettei ympäristön näkökulmasta ole vuosikymmeniin ollut normaalia. Miten suuntaa voidaan yrittää kääntää? Miten ympäristökriisiin kannattaa nyt vaikuttaa?

Maailmamme on viritetty niin, että aivastukset siellä jossakin voivat kertautuessaan reuhtoa raiteiltaan kokonaisia kansakuntia. Pandemia ei tullut yllätyksenä asiantuntijoille, mutta yhteiskunnat se yllätti. Katastrofien opeilla on tapana unohtua nopeasti, eikä paraskaan asiantuntijatieto muunnu riittäviksi varotoimiksi mitenkään automaattisesti. Aktiivisella vaikuttamistyöllä on keskeinen rooli myös ympäristökriisiin vastaamisessa.

Tiina ja Antti Herlinin säätiö valitsi tulevan viisivuotiskauden strategiseksi painopisteeksi päästöleikkaukset. Rajauksen tieteellistä pohjaa avasin tarkemmin edellisessä kirjoituksessa. Miten tätä tavoitetta kannattaa lähestyä vaikuttamisen näkökulmasta?

Yksilöt ovat välttämätön muutosvoima

Ongelman juuri on osittain siinä, ettemme viime kädessä sittenkään usko ilmastonmuutokseen.

Näin väittää kirjailija Jonathan Safran Foer. Hän kuvaa hiljattain suomennetussa teoksessaan Me olemme Ilmasto (Atena 2020) tietämisen ja tuntemisen välistä merkityseroa lukuisin mieleenpainuvin esimerkein ja vertauksin. Juuri tietämisen ja tuntemisen välisellä rajapinnalla taitetaan peistä planeetan kohtalosta:

”Jos maapallon hätä ylipäänsä huolettaa, se herättää samoja tunteita kuin sota, jota käydään siellä jossakin. Tiedostamme kyllä olemassaoloamme uhkaavat vaarat ja tilanteen kriittisyyden, mutta vaikka tiedämmekin että käynnissä on taistelu eloonjäännistämme, emme tunne sitä omaksemme. Tämän tiedostamisen ja tuntemisen välisen kuilun vuoksi jopa poliittisesti aktiivisten, ajattelevien ihmisten on monesti vaikea toimia – vaikka he haluaisivat.”

Foer kysyy purevasti, kuinka merkittävän eron lapsemme mahtavat tehdä ilmastodenialistien ja niiden meistä välille, jotka kyllä sanovat uskovansa ilmastonmuutokseen mutta enimmäkseen käyttäytyvät kuin kieltäisivät sen. Se on aika hyvä kysymys.

Sillä välillähän ilmastonmuutos tuntuu lähinnä heinäkuisen piknikin pilaavalta itsepintaiselta paarmalta, jota tekee mieli huitoa ja hätistellä toisaalle, sinne jonnekin, muiden vilteille tunnelmaa pilaamaan. Foerin kysymys on hyvä – ja samalla niin kirpeä – että tekisi mieli järkeistää se etäälle hieman samalla tavalla kuin tekisi mieli järkeistää sekä vastuu että seuraukset ilmaston kuumenemisesta etäälle, sinne jonnekin.

Kun ympäristö muuttuu riittävän verkkaisesti, siihen myös tottuu: tietenkin rakennetaan hieman korkeammalle, tietenkin perhosia näkee hieman harvemmin, tietenkin lumiraja vetäytyy hieman ylemmäs, ja luonnollistahan se, että jossakin aina silloin tällöin palaa metsä.

Foer on oikeassa siinä, että yksilöiden mielenmuutos ratkaistaan tietämisen ja tuntemisen rajalla ja siihen vaikuttamisesta hän itse on hyvä esimerkki: vetävät tarinat kääntävät päitä. Mutta miten kertoa ilmastonmuutoksesta niin, että myös jalat liikkuvat? Asteittaisesta, monisyisestä ja piileksivästä ympäristön muuttumisesta on vaikea kehittää vetävää tarinaa. Konnia ja sankareita on vähän joka puolella ja koko ajan – jokaisessa –, eikä ylipäätään ole kovin selvää, miltä tarkalleen näyttäisi onnellinen loppu, jota tavoitella.

Mutta selvää on, että ilman yksilöiden mielenmuutosta ei ratkaista ilmastonmuutosta.

Samalla yhtä ilmeistä on, että tarvitaan paljon enemmän kuin asennemuutoksia. Ympäristökriisin ratkaisujen tiellä on vielä paljon historiasta perittyä poliittista ja institutionaalista jarruvoimaa, jonka kampeamiseksi me yksilöt tarvitsemme – toisiamme.

Yksilöt yhdessä ovat riittävä muutosvoima

Merkittävin muutosvoima piilee ympäristötyötä edistävissä, itseä isommissa yhteisöissä, joihin minkä tahansa ilmastokriisiä ratkovan toimijan kannattaa vaikuttamistyössä kytkeytyä. Kunkin toimijan on tärkeää tunnistaa omien erityisvahvuuksien varaan jännittyvä rooli, oma vaikuttamisen ekolokero, josta käsin pontevimmin rakentaa kestäviä elinympäristöjä.

Ilmastokriisiä ei ratkaista vain kabineteissa ja kulmahuoneissa. Ekologisesti suopeat toimenpideketjut tarvitsevat toteutuakseen kansanliikkeiden kiihdytyspaineen.

Mietimme Tiina ja Antti Herlinin säätiön strategiatyössä, miten säätiö voisi tavoittaa mahdollisimman nopean kokonaisvaikutuksen ilmaston puolesta. Kun tavoitellaan tämän mittakaavan systeemistä vaikutusta, yhteistyöhön on välttämättä kutsuttava yhteiskunnan eri tason toimijoita säätiökentästä etujärjestöihin ja yhdistyksiin, päättävistä poliitikoista sijoittajiin ja tutkijoihin, suuryritysten johtajista suureen yleisöön.

Vaikka eri toimijoiden painotukset voivat yksityiskohdissa poiketa toisistaan, ilmastokriisin hillitseminen on yhteinen päämäärä, jota ei saavuteta ilman laajaa yhteistoimintaa. Säätiön tavoitteena on auttaa yhteiskuntaa ja sen merkittäviä ilmastotoimijoita löytämään omat tehokkaat tapansa osallistua päästöjen pikaiseen leikkaamiseen.

Oikeastaan puutetta on pikemmin johtajuudesta ja yhteisen suunnan viittomisesta kuin kyvystä tehdä päätöksiä. Tämän päivän vaikuttamisessa isot ja tärkeät päätökset ajetaan usein läpi niin, että niistä käydään keskustelua julkisesti, kovaan ääneen ja periksiantamatta. Ilmastokriisiä ei ratkaista vain kabineteissa ja kulmahuoneissa. Ekologisesti suopeat toimenpideketjut tarvitsevat toteutuakseen kansanliikkeiden kiihdytyspaineen.

Yksilöiden merkitystä ei siis voi väheksyä, eikä se etenkään pelkisty vain äänestämiseen ja kuluttamiseen. Merkittävin vastuu on päättävillä poliitikoilla, yritysjohtajilla ja mielipidevaikuttajilla, mutta he tarvitsevat tuekseen kansalaiset, joiden suhtautumista ilmaston kuumenemiseen leimaa aktivoituminen.

Ympäristökriisi ei rakennuta uusiksi vain elomme ulkoisia puitteita vaan yhtä lailla sen sisälle piiloutuvia arvokäsityksiä. Kenelläkään meistä ei yksinkertaisesti ole syytä ajatella, että kyllä ne siellä jossakin nämä uudistukset hoitavat.

Nimittäin maailmamme on viritetty niin, että uudistukset täällä jossakin voivat kertautuessaan reuhtoa kestäville raiteille kokonaisia kansakuntia.