Strategian alkulähteillä, osa 2: Asiantuntijat

Ympäristökriisi on 2020-luvun painavin, läpitunkevin ja häiritsevin kysymys. Miten siihen pitäisi vastata? Kysyin asiaa muutamilta maan parhaista ympäristöasiantuntijoista, joiden vastauksista tiivistän tähän päälinjat. Asiantuntijoiden kuuleminen valoi tietoperustan Tiina ja Antti Herlinin säätiön strategiatyölle.

Harvemmin enää törmää keskusteluun ilmastonmuutoksesta ilman huolestuneita vaatimuksia systeemitason ratkaisuista. Vaatimus on tietysti aiheellinen, mutta on se turhakin.

Teollisen sivilisaatiomme hinta on ollut luonnonympäristöjen massiivinen koetus. Sen seurauksena koko suunnattoman planeettamme kannatinpuista on hyvän aikaa kuulunut pahaenteistä nitinää. Tihentyviä metsäpaloja, tulvia, hirmumyrskyjä, kuumuutta, kuivuutta ja muita äärevän sään seurauksia vasten ei tunnu olevan kahta sanaa siitä, etteikö systeemitason ratkaisu olisi jo matkalla.

Kyse on pikemmin siitä, kuinka suotuisasti ihminen onnistuu ohjaamaan sellaisen kulkua: kuinka sekä hillitä että sopeutua?

Ilmastokriisi on osa laajaa ympäristökriisiä

Voisi ajatella, että näin äärimmäisen haastavan ja kynnyksittäin eskaloituvan ongelman edessä olisivat lisäsatsaukset tutkimukseen ja innovointiin arvokkaampia kuin koskaan. Se ei kuitenkaan ollut haastattelemieni asiantuntijoiden pääviesti Tiina ja Antti Herlinin säätiölle.

Ympäristökriisissä keskeinen lähtökohta on kaiken kytkeytyneisyys. Hiilestä on ilmastotietoisuuden epookilla tullut sana yli muiden, ja siksi hiilineutraalista yhteiskunnasta on tullut aikamme vastuullisuuspuheen kärki. Hyvä niin. Mittavat päästöleikkaukset ovat ympäristötyön välttämätön välietappi. Ilmaston kuumeneminen uhkaa kaikkea tuntemaamme elämää, eikä sen vähättelylle pidä jättää mitään sijaa.

Ilmaston tila ei kuitenkaan olisi systeeminen uhka, jos se tiivistyisi vain hiileen tai laajemmin päästöihin. Ilmasto-ongelmat ja siten ratkaisut on nähtävä osana mittavampaa ympäristökriisiä. Jos kuvitellaan, että ympäristökriisi on keho, on ilmastonmuutos sen yksi raaja – tietenkin keskeinen ja kaiken huomion väärti, mutta ei irti muista.

Emme voi siis huokaista helpotuksesta siinä vaiheessa, kun onnistumme siirtymään vähähiiliseen kulutukseen ja tuotantoon ja jatkamme hiilen poistamista ilmakehästä. Tässä ympäristökehossa on kolme muutakin raajaa: elonkirjon kaventuminen, globaali eriarvoisuus ja jäteongelma, ja ne kaikki vaikuttavat toisiinsa.

Tämän taustaymmärryksen on pysyttävä ripeästi toteutettavien ilmastotoimien kyydissä. Kestävä ilmastoratkaisu ei siis esimerkiksi ole sellainen, joka tähtää päästöjen vähentämiseen mutta tulee samalla kaivaneeksi maata luonnon monimuotoisuuden alta. Systeemisen kestävyysongelman selvittämisessä ei paikallinen osaratkaisu auta puusta pitkään.

Lähempänä auttavaa vastausta on osallisuus kokonaisvaltaisiin ja kattaviin toimenpidepaketteihin, joista ajankohtainen esimerkki on Euroopan vihreän kehityksen Green Deal -ohjelma. Asiantuntijat katsoivatkin Tiina ja Antti Herlinin säätiön mahdollisuudet otollisiksi juuri laajojen yhteiskunnallisten toimenpiteiden peräänkuuluttamisessa ja eri tasojen vaikuttajia yhdistävänä koollekutsujana.

Tietoa on, keinoja on – tarvitaan oikean mittakaavan tekoja

Asiantuntijat painottivat, ettei tiedon puute ole enää pullonkaula. Ratkaistaksemme ihmisen aiheuttaman ympäristökriisin tiedämme aivan tarpeeksi, enemmän kuin koskaan. Se ei tarkoita, etteikö ymmärryksessä edelleen olisi katveita ja kapeikkoja, joista hyvänä esimerkkinä ihmisyhteisöjen käyttäytymisen ohjaaminen toivottuun suuntaan: kyllähän me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta miksi emme silti liikahda? On kiinnostavaa, että kaikesta ilmastotutkimuksen rahoituksesta vain noin viisi prosenttia on sijoitettu yhteiskuntatieteisiin.

Tutkimuksen tarvetta ei siis tule vähätellä, mutta samalla on pidettävä mielessä tutkimuksen vaikuttavuuden aikajänne. Se on tyypillisesti paljon pidempi kuin mitä paraikaa tikittävä ympäristökriisi antaa myöten. Siksi rajalliset resurssit ja rajallinen aika on keskitettävä entistäkin harkitummin mahdollisimman nopeasti skaalautuviin ratkaisuihin. Sillä sellaisia on.

Ongelma ei ole vähähiilisten innovaatioiden puute, vaan niiden käytön puute – pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Jos esimerkiksi skaalattaisiin jo nyt pohjoismaissa käytössä olevat 15 vihreää ratkaisua vertailukelpoisiin maihin, voitaisiin kuitata koko Euroopan vuosipäästöt. Kuinka kallis tällainen siirtymä mahtaisi olla? Sitran arvioiden mukaan se kustantaisi suunnilleen yhtä paljon kuin maailmassa jaetaan fossiilitukia yhdeksässä päivässä.

Ympäristökriisiin vastaaminen edellyttää ekologista jälleenrakennusta ja kokonaisten palvelu-, tuotanto- ja infrastruktuurien ajattelemista uusiksi. Vallitseva talouspoliittinen ajattelu ja totunnaiset teknistaloudelliset premissit on huljutettava ekologisten reunaehtojen vaskoolissa, ja katsottava mitä jää.

Osa asiantuntijoista painotti nykyisten toimien riittämättömyyttä varsin kärkevästikin. Mittakaavan tajun on oltava kohdillaan, jotta suunnitellut toimet eivät rinnastu kansituolien siirtelyyn Titanicilla. Kuvaavaa on, että menetämme 1,5 asteen tavoitteen jo pelkästään sillä, että pidämme kiinni olemassa olevasta globaalista fossiili-infrasta sen luonnollisen elinkaaren loppuun, puhumattakaan, että rakentaisimme lisää hiilivetoista energian- ja ruoantuotantoa, liikennettä tai kulutusta ylipäätään.

Kotitalouksien kulutusperäiset päästöt ovat 2000-luvun aikana nousseet Suomessakin teknologisesta kehityksestä huolimatta. Niiden vähentämiseen on kuitenkin kansainvälisesti koeteltuja ratkaisumalleja, jotka vain pitäisi ottaa laajasti käyttöön. Ilmastokriisi on monen käden ongelma, ja vastaavasti sen ratkaisemiseksi tarvitaan kaikkien kädet.

Ei siis puutu tietoa, ei keinoja eikä kansainvälisen tason suunnitelmia. Ilmastokriisin systeemitason ratkaisut ovat vain ajan kysymys, ja tarkemmin ottaen tämän vuosikymmenen kysymys. Siinä ajassa on päästöt ajettava jyrkkään laskuun. Ympäristötyön näkökulmasta päästöjen leikkaaminen on välttämätön ja kiireellinen päämäärä, jolla on kiinteä yhteys elonkirjoon, globaaliin eriarvoisuuteen ja jäteongelmaan – ylipäätään koko hyvinvointimme perustaan. 

Ripeät ja tehokkaasti skaalautuvat päästöleikkaukset valikoituivat lopulta säätiön tulevan viisivuotiskauden strategiseksi painopisteeksi. Miltä säätiön valitsema tavoite näyttää yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmasta? Lisää vaikuttamisesta ja säätiön itselleen hahmottamasta roolista kirjoitussarjan kolmannessa osassa.

Kiitämme kuulemiamme asiantuntijoita arvokkaasta ymmärryksestä: Eeva Furman (prof., SYKE), Janne I. Hukkinen (prof., HY) Jouni Keronen (TkT, CLC), Anna-Liisa Laine (prof., HY), Lassi Linnanen (prof., LUT), Raimo Lovio (prof. emer., Aalto), Ville Lähde (FT, BIOS), Mari Pantsar (FT, Sitra), Petteri Taalas (FT, WMO), Oras Tynkkynen (YTM, Sitra).